Vapauden kaipuu

 Tänään tunsin sen taas. Sen pienen, mutta voimakkaan kaipuun. Vapauteen. Ei pelkästään siitä, että saisin olla yksin, vaan siitä, että saisin olla minä – kokonaisena, ilman kompromisseja, ilman jatkuvaa selittelyä.

Kävelin kaupungilla hetken yksin. Katselin ihmisiä, jotka kiirehtivät jonnekin, ja mietin, kuinka moni heistä kantaa mukanaan samaa tunnetta. Että elämä ei ole enää oma. Että roolit, odotukset ja velvollisuudet ovat vieneet tilan hengittää.

Minä haluan olla oman elämäni kuningatar. Haluan päättää, mihin suuntaan kuljen. Haluan rakentaa arkeni niin, että siinä on tilaa ilolle, rauhalle, luovuudelle. En halua enää elää jonkun toisen ehdoilla – en rakkauden nimissä, en pelon takia, en lapsen vuoksi. Lapseni ansaitsee nähdä äidin, joka seisoo omilla jaloillaan. Joka uskaltaa olla vapaa.

Vapaus ei tarkoita yksinäisyyttä. Se tarkoittaa tilaa kasvaa. Tilaa hengittää. Tilaa olla minä. Ja tänään, juuri nyt, minä päätän, että se tila kuuluu minulle.

Ehkä se on vasta alku. Ehkä en vielä tiedä, miten kaikki tulee menemään. Mutta tiedän, että en enää suostu elämään pienemmäksi kuin olen.

Minä olen vahva. Minä olen arvokas. Minä olen oman elämäni kuningatar.

19. elokuuta

Heräsin tänään ennen herätyskelloa. Lapsi nukkui vielä, mutta minä tuijotin kattoa ja mietin, miten tähän pisteeseen on tultu. Keitin kahvia, mutta en jaksanut juoda sitä. Istuin keittiön pöydän ääressä, katselin ulos ja mietin, kuka minä olen nyt.

En ole enää se sama nainen, joka joskus halusi vain rakastaa ja tulla rakastetuksi. Olen muuttunut. Olen kasvanut. Olen oppinut sanomaan ei – vaikka se joskus särkee sydämen.

Muistan, kun S vielä jaksoi puhua tulevaisuudesta. Hän halusi meille kodin, puutarhan, ehkä jopa koiran. Nyt hän ei puhu mistään. Hän sanoo olevansa väsynyt, vanha, ettei jaksa enää. Ja minä – minä olen se, joka yrittää pitää kaiken kasassa. Mutta tänään, juuri nyt, en jaksa enää yksin.

Itkin autossa eilen. En siksi, että tapahtui jotain erityistä, vaan siksi että kaikki tuntuu liikaa. Olen tehnyt töitä, opiskellut, kantanut vastuuta. Olen ollut äiti, puoliso, tukipilari. Mutta kuka on ollut minun tukeni?

En halua syyttää. En edes itseäni. Haluan vain tunnustaa: olen vahva. Olen itsenäinen. Olen nainen, joka ei enää suostu pienentymään.

Tänään päätin, että alan kirjoittaa uudelleen itseni tarinaa. En tiedä vielä, miltä se näyttää. Mutta tiedän, että se alkaa tästä.

Kun rakkaus alkoi tuntua taakalta

Tänään on taas sellainen päivä, kun kaikki tuntuu raskaalta. Istuin hetken hiljaa keittiön pöydän ääressä, kahvi jäähtyi kupissa ja ajatukset pyörivät ympyrää. Parisuhde S:n kanssa... en edes tiedä mistä aloittaa. Ollaan eletty kriisistä kriisiin jo niin pitkään, että en enää muista miltä tasapaino tuntuu.

S tuntuu odottavan minulta jotain, mitä en ole. Että olisin kuin hänen kulttuurinsa mukainen kumppani – nainen, joka hoitaa kodin ja lapset, täyttää miehen tarpeet, ei sano vastaan, raportoi jokaisesta omasta menosta. Väärin. En ole sellainen. En halua olla sellainen. Minä uskon tasa-arvoon. Siihen, että molemmat kantavat vastuuta – kodista, lapsista, taloudesta, toisistaan. Alussa se toimi. Meillä oli yhteinen sävel. Mutta jossain kohtaa se katkesi, eikä kumpikaan meistä oikein tiedä missä.

Minä olen mennyt eteenpäin. Olen opiskellut, vaihtanut työpaikkaa, toteuttanut haaveitani. Olen tehnyt töitä parisuhteen ja perheen eteen – ehkä enemmän kuin olisi ollut kohtuullista. S taas... hän tekee edelleen töitä ruokakuskina, yrittäjänä. Tulot eivät juuri näy meidän arjessamme. Muistan, kun hän yritti opiskella bussinkuljettajaksi. Hän oli hyvä siinä – opettajat tykkäsivät hänestä, vakituinen työpaikka olisi ollut tiedossa. Mutta teoriakoe kaatoi kaiken. Hän yritti monta kertaa, treenasi kotona, mutta ei mennyt läpi. Se oli meille molemmille iso pettymys.

Olen vihjannut, pyytänyt, vaatinut: kunnon työpaikka pitäisi löytyä. En jaksa kantaa kaikkea yksin. Tänään tuntuu, että ollaan taas siinä pisteessä, että on pakko puhua. Mitä S haluaa? Mitkä ovat hänen tavoitteensa? Ja samalla minä aion sanoa ääneen omani. Viimeksi, kun yritin keskustella, hän sanoi ettei näe yhteistä tulevaisuutta. Että hän on jo vanha, väsynyt. Ehkä silloin olisi pitänyt jo päästää irti.

Sisimmässäni tiedän, että loppu tulee. Se sattuu – etenkin yhteisen lapsemme vuoksi. Mutta samalla se tuo helpotuksen. Ehkä saan takaisin oman elämäni. Ehkä lakkaan stressaamasta. Ehkä saan taas hengittää.

Ehkä olen liian itsenäinen. Liian vahva. Liian maskuliininen. Mutta ehkä juuri siksi ansaitsen suhteen, jossa minua ei pyydetä pienentymään. 

Blogi etsii muotoaan - ja niin ehkä minäkin

 Päässäni pyörii kymmeniä uusia postausideoita, mutta blogi tuntuu vielä hakevan omaa suuntaansa. En kuitenkaan aio rajata itseäni yhteen aihepiiriin – se ei vain ole minua. Elämäni on monisävyinen, ja blogini saa olla samanlainen.

Kunhan arki taas rullailee lomien jälkeen ja saan kalenteroitua aikaa kirjoittamiselle, täältä alkaa pulpahdella monipuolisia tekstejä aiheista, jotka koskettavat ja puhuttavat juuri nyt:

💡 Opiskelu AMK:ssa Kyllä, opiskelen – ruuhkavuosien keskellä ja uuden uran kynnyksellä. 

💸 Rahapuhetta ilman häpeää Rakastan avointa rahapuhetta! Haluan murtaa häpeän, joka usein liittyy talousasioihin – puhutaan suoraan.

❤️ Parisuhdekiemuroita Monikulttuurinen rakkaus on rikas ja rosoinen – aihetta riittää, siitä voit olla varma.

👨‍👩‍👧‍👦 Lapsiperhearki ja ruuhkavuodet Juuri tässä hetkessä eletään intensiivisimpiä vuosia. Tervetuloa mukaan siihen myllerrykseen.

🔍 Itsetutkiskelua ja rajojen opettelua Pohdintoja itsestä, suunnasta ja siitä, miten olla itsensä paras ystävä. Välillä tarvitaan jopa vähän tervettä itsekkyyttä.

💼 Työ ja ura Luontevasti mukana arjessa, ajatuksissa ja pohdinnoissa.

Kirjoittaminen on minulle kuin hengittämistä – luonnollinen tapa jäsennellä elämää. Usein puhuminen tuntuu haastavalta, koska sanat ja tunteet sekoittuvat, ja väärinymmärryksen riski on olemassa. Siksi tämä blogi on minulle kuin turvasatama: paikka, jossa voin purkaa, pohdiskella ja keventää mieltä ilman, että ystävät joutuvat aina kuuntelemaan kaikkia huokauksiani (vaikka sitäkin varmasti tapahtuu edelleen, heh).

Jos sinäkin elät vaiherikasta elämää ja kaipaat vertaistukea tai edes hetken hengähdystä, toivon että löydät blogistani jotain, mikä kolahtaa.

Katkeransuloista

 En tiedä, miten tämän muotoilisin.. (ja kyllä, olin tietoinen kun parisuhteeseen ryhdyin, että miehellä on menneisyys ja se vaikuttaa). 

Välillä mielen kalvaa katkeruus tai joku, en osaa tarkasti kuvailla. Mua harmittaa suunnattomasti se, että miten miehen ex on kohdellut miestä, heijastuu myös meidän suhteeseen! Välillä tuntuu, etten voi olla rennosti suhteessa ja ettei tehdä asioita enemmän yhdessä perheenä. Meillä ei ole edes kaveripariskuntia, joita välillä kaipaan vertaistuen mielessä. 

Saan jatkuvasti kuulla, kun hänen ex teki sitä, tätä ja tuota. Saan kuulla, kuinka ex onkin katunut päätöstä erota. Kuitenkin näen exän somessa edelleen kuvia miehestäni, siis mitä h*lvettiä?? 

Välillä mieheni unohtaa olemassaoloni, kun hän sopii exänsä kanssa lasten tapaamisista. Minulle vain ilmoitetaan, milloin lapset tulee. Ja ei, lapset eivät ole ongelma. Minusta on ihanaa kun tulevat kaikki 4 isompaa toimeen keskenään. Mutta haluaisin kuitenkin osata täyttää jääkaapin paremmin tai olla ottamatta töitä. 

Miehen ex edelleen seuraa miehen sukulaisia somessa ja on kaveria facessa. Minä en. Tuntuu välillä, olenko edes olemassa. Okei, no sinne ei oo niin tärkeä, mut en tiedä oikeastaan, kuinka moni miehen sukulaisista tietää minusta. Olemme kuitenkin olleet jo pidemmän aikaa yhdessä ja asuneet koko ajan yhdessä myös. 

Yritän päästä näistä tuntemuksista yli, sillä en ole miehen ex, enkä tule olemaan. 

Meillä on hyvä parisuhde miehen kans, mut välillä tuntuu riittääkö se? Mitä miehen ex:ssä oli, mitä minussa ei ole? Sen ainakin tiedän, että perhe on minulle tärkeämpi kuin illanvietot. Exälle illanvietot ja baarit oli perhettä tärkeämmät. Sillon kun asuttiin samalla paikkakunnalla, olin kuin ilmainen lastenhoitaja, jolle voi aina sysätä lapset, kun ex halusi baariin. Onneksi mieheni piti välillä puoliani ja antoi minulle myös ”omaa” aikaa. 

En tiedä, mitä tällä haen. Pakko oli saada oksentaa kirjotuksen muodossa oma paha olo pois. 

Jotenkin tuntuu, että haen edelleen paikkaani tässä pakassa. Ehkä olisi keskustelun paikka miehen kanssa, hän joko ymmärtää tai ei. 

En tiedä, miksi miehen ex on päässyt näin ihon alle. 

Tee siitä julkista!

 En muista mistä luin, että jos jotakin aloittaa kannattaa siitä tehdä julkista. Olisiko tuon sanonnan sanonut/kirjoittanut ehkä Rouva Keto. Rouva Keto lähinnä puhui elämäntapamuutoksesta. Mutta tottahan se on, kun tekee jostakin julkista, asiat sujuvat paremmin, eikö?

Olen ollut monella eri dieetillä elämäni aikana. Kaikkein parhaiten on toiminut ketogeeninen ruokavalio. Jostain kumman syystä tai toisesta, en ole saanut pidettyä sitä elämäntapana. Mutta nyt, nyt yritetään uudelleen. Olen myös ostanut monia ketogeenisen ruokavalion verkkokursseja ja ollut innoissani alussa, saanut tuloksia ja verkkokurssin loputtua innostus on lopahtanut ja paluu entiseen on ollut sujuvaa ja nopeaa. Välillä aina olen päässyt takaisin raiteille, mutta yksin on ollut hankala pitää ketoa yllä. 

Viime viikolla lähdin mukaan keto coach Sarin mukaan. Sarin valmennus kestää 3kk, eli koko kesän. Hänen lähestymistapansa ketoon on hieman lempeämpi, mutta tavoitteena on kuitenkin ketoosi ja ketoruokavalio terveellisesti. Mukana valmennuksessa on myös lääkäri Ari Miettinen, joten turvallisin mielin olen mukana. 

En kuitenkaan yhtään väheksy heitä, joiden valmennuksissa olen aiemmin ollut mukana. Olen saanut paljon hyviä ideoita ja ruokaideoita, sekä tuloksia! Syksyllä olin mukana Paulan keton tsemppiryhmässä ja sain todella hyviä tuloksia. Paino putosi kahden kuukauden aikana n. 10kg ja senttejä lähti ympäri kehoa -30cm! Hurja tulos, mutta jokin siitä kuitenkin puuttui. Ehkä juurikin sellainen enemmän henkilökohtaisempi tsemppaus ja ohjaus, jota saan nyt Sarin ryhmässä ollessa. Hän on auttanut yli vaikeimmista hiilihydraattien vieroitusoireista, joten voisinkin sanoa, että mielihalut sokeriin katosi kivuttomimmin. 

Sarin valmennuksessa ei tule kaikki ohjeet valmiina, mikä on ihan hyvä juttu, että saa itse pohtia ja suunnitella ateriat. Toki Sarilta on tullut hyviä lautasmalleja, joista saa osviittaa, kuinka terveellistä ketoa voi toteuttaa. Plussaa sekin, ettei rasvojen kanssa tarvitse "läträillä", eikä sitä "mainosteta". Rasvatkin koostetaan fiksusti päivän aikana. Se, miten joissakin valmennuksissa vedetään tosi tiukasti kaikki ns. ylimääräinen pois, on kaikki ketogeeniseen sopivat ruoka-aineet sallittuja päivän makrojen puitteissa. Tykkään tästä mallista, ettei tarvi rajata kaikkea pois, jotta saavuttaisi ketoosin. Uskon, että tämmöinen sallivampi, mutta terveellinen ketogeeninen ruokavalio on pidemmässä juoksussa toimivampi. 

Ensimmäinen viikko oli ja meni. Pahimmat vieroitusoireet hiilareista on nyt takana päin. Pakko kehua itseä, sillä vaikka sairastuttiin koko perhe viime viikon lopulla, en sortunut kuitenkaan hiilihydraatteihin. Selkäranka tähän touhuun on löytynyt jälleen! Terveys edellä mennään. 

Aion jakaa täällä julkisesti mietteitä ja ajatuksia matkastani. 

Laitan vielä pari kuvaa viime syksyn tuloksista alas. 

P.S. Oli hassua syödä tänään karjalanpaistia salaatin kanssa. 😅

Tässä ennen ja jälkeen kuvat. Olin mukana 2kk Paulan keton tsemppirymässä. Jälkeen kuva ei ole se parhain, mutta kyllä siitä osviittaa saa, mitä muutoksia on saatu aikaan. 

Kasvojen ennen ja jälkeen kuvat myös. 

Elämän muutoksissa part. 2

 Tämä postaus on jatkoa edelliseen postaukseen. 

Ehdin siis viettämään aikaa tinderissä ja badoossa ehkä n. viikon verran. Muistan, kun selasin tinderiä läpi ja juttelin ihmisten kanssa. Mitkään match:t tai juttelut eivät oikein mihinkään johtaneet. Ymmärrykseni siitä, miksi minä EN deittaile suomalaisia miehiä kasvoi ja vahvistuis. Voi tsiisus, minkälaisia viestejä sieltä tuli. Piti olla tietyn näköinen ja tietynlainen. Multa kysyttiin mm. lääkelistaa ja mua varmaan pidettiin jotenkin epätoivoisena. Sellainen olo mulle tuli. Tinderi oli täynnä seksiä vinkuvia epätoivoisia miehiä, joille ei meinannut mennä perille, että ei on ei. 

Sattumalta (kohtalollakin oli varmasti osuutta asiaan) tinderissä tuli vastaan nykyisen mieheni profiili. Profiilia katsellessa muistan, kun kysyin esikoisen mielipidettä (hän tykkäs selata tinderiä äitin kaverina 😅). Esikoinen sanoi ensin ei. Jäin kuitenkin tuijottamaan profiilikuvaa ja katsoin hänen taustaansa. Samalla mielessä ajattelin "voi ei, taas turkkilainen"... Mutta silti hoin itselleni "ryhdistäydy nainen! se joko ottaa tai antaa, et voi tietää ellet katso tätä korttia". Meni päivä tai kaksi ennen kun match tuli mieheltä. Samantien viesti ja siitäpä se viestittely alkoi. Aika nopeasti vaihdettiin numeroita, jottei tarvitse tinderiä kytätä koko aikaa. Ensimmäisistä kirjoituksista meni vajaa viikko, kun mies tuli käymään luonani. Sillä tiellä ollaan edelleen. Kaikki vaan loksahti paikoilleen ja oli jotenkin helppoa olla ja puhua. Sain olla oma itseni. Mies hyväksyi minut juuri tällaisena, kuin olen. 

Elettiin parisen kuukautta etäsuhteessa, kunnes löysin töitä miehen kaupungista. Kasattiin lasten kanssa taas elämä laatikoihin ja säkkeihin ja muuttopuuhiin. Löydettiin törkeän kallis kerrostalokolmio, jossa asuttiin reilu vuosi. 

Yhteinen lapsemme syntyi juuri tuolla, olen siis jokaisen lapseni synnyttänyt eri kaupungeissa. 

Vaikka Lapissa oli ihanaa, täytyy myöntää, että podin koti-ikävää Ouluun. Oikeastaan ehkä kaipasin eniten toimivaa joukkoliikennettä. Lapissa meidän ohi meni kerran tunnissa bussi, kesällä ei ollenkaan. Olin vähän jumissa kotona, kun joka päivä ei viitsinyt keskustaan kävellä. Oli sinne sellainen matka. Myös mieheni ex saattoi vaikuttaa siihen, etten tuntenut oloani niin rennoksi.. 

Elämä on melkoisessa muutoksessa ollut siis ja edelleen jatkuu. 

Tammikuussa aloitin opiskelut sen sijaan, että olisin palannut päivätöihin takaisin äitiyslomalta. Aloin näkemään unia töistä, eivät olleet kivoja unia. Muutenkin ajatus oli kytenyt pidemmän aikaa mielessä vaihtaa alaa. Luonnollisinta alan vaihtamiselle oli nyt, kun äitiysloma oli lopuillaan ja piti keksiä, mitä alkaa tekemään. Mun piti siis ensin jäähä vielä täksi kevääksi kotiin ja tehä keikkaa työpaikalleni, mutta sainkin opiskelupaikan joka oli enemmän, kuin lottovoitto. Kävi vielä niin hyvä tuuri, että työharjoittelupaikkaa etsiessä sainkin palkallisen harjoittelun. Teen siis kesällä kesätöitä, sekä suoritan työharjoitteluni oppisopimuksella. Odotan kesää jo! 

Voisinko todeta tähän loppuun aika kliseisesti, että elämä kantaa. Kun muutoksen tielle on lähtenyt, on niitä lisää luvassa lähitulevaisuudessakin. Oikeastaan tuntuu nyt siltä, että olen matkalla sinne, mistä aina olen haaveillut, mutta mitä en vielä joitakin vuosia sitten uskaltanut alkaa toteuttamaan. Nyt antaa uusien tuulien puhaltaa. 

Aikansa kutakin, sano pässi kun päätä leikattiin. - tämä lausahdus kuului mummoni suusta, kun hänelle tuli muistisairaus. Lähes joka toinen lause oli edellä mainittu lause. Mutta toisaalta sekin on aivan totta. Aika aikaansa kutakin.