Heräsin tänään ennen herätyskelloa. Lapsi nukkui vielä, mutta minä tuijotin kattoa ja mietin, miten tähän pisteeseen on tultu. Keitin kahvia, mutta en jaksanut juoda sitä. Istuin keittiön pöydän ääressä, katselin ulos ja mietin, kuka minä olen nyt.
En ole enää se sama nainen, joka joskus halusi vain rakastaa ja tulla rakastetuksi. Olen muuttunut. Olen kasvanut. Olen oppinut sanomaan ei – vaikka se joskus särkee sydämen.
Muistan, kun S vielä jaksoi puhua tulevaisuudesta. Hän halusi meille kodin, puutarhan, ehkä jopa koiran. Nyt hän ei puhu mistään. Hän sanoo olevansa väsynyt, vanha, ettei jaksa enää. Ja minä – minä olen se, joka yrittää pitää kaiken kasassa. Mutta tänään, juuri nyt, en jaksa enää yksin.
Itkin autossa eilen. En siksi, että tapahtui jotain erityistä, vaan siksi että kaikki tuntuu liikaa. Olen tehnyt töitä, opiskellut, kantanut vastuuta. Olen ollut äiti, puoliso, tukipilari. Mutta kuka on ollut minun tukeni?
En halua syyttää. En edes itseäni. Haluan vain tunnustaa: olen vahva. Olen itsenäinen. Olen nainen, joka ei enää suostu pienentymään.
Tänään päätin, että alan kirjoittaa uudelleen itseni tarinaa. En tiedä vielä, miltä se näyttää. Mutta tiedän, että se alkaa tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti