Tänään on taas sellainen päivä, kun kaikki tuntuu raskaalta. Istuin hetken hiljaa keittiön pöydän ääressä, kahvi jäähtyi kupissa ja ajatukset pyörivät ympyrää. Parisuhde S:n kanssa... en edes tiedä mistä aloittaa. Ollaan eletty kriisistä kriisiin jo niin pitkään, että en enää muista miltä tasapaino tuntuu.
S tuntuu odottavan minulta jotain, mitä en ole. Että olisin kuin hänen kulttuurinsa mukainen kumppani – nainen, joka hoitaa kodin ja lapset, täyttää miehen tarpeet, ei sano vastaan, raportoi jokaisesta omasta menosta. Väärin. En ole sellainen. En halua olla sellainen. Minä uskon tasa-arvoon. Siihen, että molemmat kantavat vastuuta – kodista, lapsista, taloudesta, toisistaan. Alussa se toimi. Meillä oli yhteinen sävel. Mutta jossain kohtaa se katkesi, eikä kumpikaan meistä oikein tiedä missä.
Minä olen mennyt eteenpäin. Olen opiskellut, vaihtanut työpaikkaa, toteuttanut haaveitani. Olen tehnyt töitä parisuhteen ja perheen eteen – ehkä enemmän kuin olisi ollut kohtuullista. S taas... hän tekee edelleen töitä ruokakuskina, yrittäjänä. Tulot eivät juuri näy meidän arjessamme. Muistan, kun hän yritti opiskella bussinkuljettajaksi. Hän oli hyvä siinä – opettajat tykkäsivät hänestä, vakituinen työpaikka olisi ollut tiedossa. Mutta teoriakoe kaatoi kaiken. Hän yritti monta kertaa, treenasi kotona, mutta ei mennyt läpi. Se oli meille molemmille iso pettymys.
Olen vihjannut, pyytänyt, vaatinut: kunnon työpaikka pitäisi löytyä. En jaksa kantaa kaikkea yksin. Tänään tuntuu, että ollaan taas siinä pisteessä, että on pakko puhua. Mitä S haluaa? Mitkä ovat hänen tavoitteensa? Ja samalla minä aion sanoa ääneen omani. Viimeksi, kun yritin keskustella, hän sanoi ettei näe yhteistä tulevaisuutta. Että hän on jo vanha, väsynyt. Ehkä silloin olisi pitänyt jo päästää irti.
Sisimmässäni tiedän, että loppu tulee. Se sattuu – etenkin yhteisen lapsemme vuoksi. Mutta samalla se tuo helpotuksen. Ehkä saan takaisin oman elämäni. Ehkä lakkaan stressaamasta. Ehkä saan taas hengittää.
Ehkä olen liian itsenäinen. Liian vahva. Liian maskuliininen. Mutta ehkä juuri siksi ansaitsen suhteen, jossa minua ei pyydetä pienentymään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti