Vapauden kaipuu

 Tänään tunsin sen taas. Sen pienen, mutta voimakkaan kaipuun. Vapauteen. Ei pelkästään siitä, että saisin olla yksin, vaan siitä, että saisin olla minä – kokonaisena, ilman kompromisseja, ilman jatkuvaa selittelyä.

Kävelin kaupungilla hetken yksin. Katselin ihmisiä, jotka kiirehtivät jonnekin, ja mietin, kuinka moni heistä kantaa mukanaan samaa tunnetta. Että elämä ei ole enää oma. Että roolit, odotukset ja velvollisuudet ovat vieneet tilan hengittää.

Minä haluan olla oman elämäni kuningatar. Haluan päättää, mihin suuntaan kuljen. Haluan rakentaa arkeni niin, että siinä on tilaa ilolle, rauhalle, luovuudelle. En halua enää elää jonkun toisen ehdoilla – en rakkauden nimissä, en pelon takia, en lapsen vuoksi. Lapseni ansaitsee nähdä äidin, joka seisoo omilla jaloillaan. Joka uskaltaa olla vapaa.

Vapaus ei tarkoita yksinäisyyttä. Se tarkoittaa tilaa kasvaa. Tilaa hengittää. Tilaa olla minä. Ja tänään, juuri nyt, minä päätän, että se tila kuuluu minulle.

Ehkä se on vasta alku. Ehkä en vielä tiedä, miten kaikki tulee menemään. Mutta tiedän, että en enää suostu elämään pienemmäksi kuin olen.

Minä olen vahva. Minä olen arvokas. Minä olen oman elämäni kuningatar.

19. elokuuta

Heräsin tänään ennen herätyskelloa. Lapsi nukkui vielä, mutta minä tuijotin kattoa ja mietin, miten tähän pisteeseen on tultu. Keitin kahvia, mutta en jaksanut juoda sitä. Istuin keittiön pöydän ääressä, katselin ulos ja mietin, kuka minä olen nyt.

En ole enää se sama nainen, joka joskus halusi vain rakastaa ja tulla rakastetuksi. Olen muuttunut. Olen kasvanut. Olen oppinut sanomaan ei – vaikka se joskus särkee sydämen.

Muistan, kun S vielä jaksoi puhua tulevaisuudesta. Hän halusi meille kodin, puutarhan, ehkä jopa koiran. Nyt hän ei puhu mistään. Hän sanoo olevansa väsynyt, vanha, ettei jaksa enää. Ja minä – minä olen se, joka yrittää pitää kaiken kasassa. Mutta tänään, juuri nyt, en jaksa enää yksin.

Itkin autossa eilen. En siksi, että tapahtui jotain erityistä, vaan siksi että kaikki tuntuu liikaa. Olen tehnyt töitä, opiskellut, kantanut vastuuta. Olen ollut äiti, puoliso, tukipilari. Mutta kuka on ollut minun tukeni?

En halua syyttää. En edes itseäni. Haluan vain tunnustaa: olen vahva. Olen itsenäinen. Olen nainen, joka ei enää suostu pienentymään.

Tänään päätin, että alan kirjoittaa uudelleen itseni tarinaa. En tiedä vielä, miltä se näyttää. Mutta tiedän, että se alkaa tästä.

Kun rakkaus alkoi tuntua taakalta

Tänään on taas sellainen päivä, kun kaikki tuntuu raskaalta. Istuin hetken hiljaa keittiön pöydän ääressä, kahvi jäähtyi kupissa ja ajatukset pyörivät ympyrää. Parisuhde S:n kanssa... en edes tiedä mistä aloittaa. Ollaan eletty kriisistä kriisiin jo niin pitkään, että en enää muista miltä tasapaino tuntuu.

S tuntuu odottavan minulta jotain, mitä en ole. Että olisin kuin hänen kulttuurinsa mukainen kumppani – nainen, joka hoitaa kodin ja lapset, täyttää miehen tarpeet, ei sano vastaan, raportoi jokaisesta omasta menosta. Väärin. En ole sellainen. En halua olla sellainen. Minä uskon tasa-arvoon. Siihen, että molemmat kantavat vastuuta – kodista, lapsista, taloudesta, toisistaan. Alussa se toimi. Meillä oli yhteinen sävel. Mutta jossain kohtaa se katkesi, eikä kumpikaan meistä oikein tiedä missä.

Minä olen mennyt eteenpäin. Olen opiskellut, vaihtanut työpaikkaa, toteuttanut haaveitani. Olen tehnyt töitä parisuhteen ja perheen eteen – ehkä enemmän kuin olisi ollut kohtuullista. S taas... hän tekee edelleen töitä ruokakuskina, yrittäjänä. Tulot eivät juuri näy meidän arjessamme. Muistan, kun hän yritti opiskella bussinkuljettajaksi. Hän oli hyvä siinä – opettajat tykkäsivät hänestä, vakituinen työpaikka olisi ollut tiedossa. Mutta teoriakoe kaatoi kaiken. Hän yritti monta kertaa, treenasi kotona, mutta ei mennyt läpi. Se oli meille molemmille iso pettymys.

Olen vihjannut, pyytänyt, vaatinut: kunnon työpaikka pitäisi löytyä. En jaksa kantaa kaikkea yksin. Tänään tuntuu, että ollaan taas siinä pisteessä, että on pakko puhua. Mitä S haluaa? Mitkä ovat hänen tavoitteensa? Ja samalla minä aion sanoa ääneen omani. Viimeksi, kun yritin keskustella, hän sanoi ettei näe yhteistä tulevaisuutta. Että hän on jo vanha, väsynyt. Ehkä silloin olisi pitänyt jo päästää irti.

Sisimmässäni tiedän, että loppu tulee. Se sattuu – etenkin yhteisen lapsemme vuoksi. Mutta samalla se tuo helpotuksen. Ehkä saan takaisin oman elämäni. Ehkä lakkaan stressaamasta. Ehkä saan taas hengittää.

Ehkä olen liian itsenäinen. Liian vahva. Liian maskuliininen. Mutta ehkä juuri siksi ansaitsen suhteen, jossa minua ei pyydetä pienentymään. 

Blogi etsii muotoaan - ja niin ehkä minäkin

 Päässäni pyörii kymmeniä uusia postausideoita, mutta blogi tuntuu vielä hakevan omaa suuntaansa. En kuitenkaan aio rajata itseäni yhteen aihepiiriin – se ei vain ole minua. Elämäni on monisävyinen, ja blogini saa olla samanlainen.

Kunhan arki taas rullailee lomien jälkeen ja saan kalenteroitua aikaa kirjoittamiselle, täältä alkaa pulpahdella monipuolisia tekstejä aiheista, jotka koskettavat ja puhuttavat juuri nyt:

💡 Opiskelu AMK:ssa Kyllä, opiskelen – ruuhkavuosien keskellä ja uuden uran kynnyksellä. 

💸 Rahapuhetta ilman häpeää Rakastan avointa rahapuhetta! Haluan murtaa häpeän, joka usein liittyy talousasioihin – puhutaan suoraan.

❤️ Parisuhdekiemuroita Monikulttuurinen rakkaus on rikas ja rosoinen – aihetta riittää, siitä voit olla varma.

👨‍👩‍👧‍👦 Lapsiperhearki ja ruuhkavuodet Juuri tässä hetkessä eletään intensiivisimpiä vuosia. Tervetuloa mukaan siihen myllerrykseen.

🔍 Itsetutkiskelua ja rajojen opettelua Pohdintoja itsestä, suunnasta ja siitä, miten olla itsensä paras ystävä. Välillä tarvitaan jopa vähän tervettä itsekkyyttä.

💼 Työ ja ura Luontevasti mukana arjessa, ajatuksissa ja pohdinnoissa.

Kirjoittaminen on minulle kuin hengittämistä – luonnollinen tapa jäsennellä elämää. Usein puhuminen tuntuu haastavalta, koska sanat ja tunteet sekoittuvat, ja väärinymmärryksen riski on olemassa. Siksi tämä blogi on minulle kuin turvasatama: paikka, jossa voin purkaa, pohdiskella ja keventää mieltä ilman, että ystävät joutuvat aina kuuntelemaan kaikkia huokauksiani (vaikka sitäkin varmasti tapahtuu edelleen, heh).

Jos sinäkin elät vaiherikasta elämää ja kaipaat vertaistukea tai edes hetken hengähdystä, toivon että löydät blogistani jotain, mikä kolahtaa.