Tänään tunsin sen taas. Sen pienen, mutta voimakkaan kaipuun. Vapauteen. Ei pelkästään siitä, että saisin olla yksin, vaan siitä, että saisin olla minä – kokonaisena, ilman kompromisseja, ilman jatkuvaa selittelyä.
Kävelin kaupungilla hetken yksin. Katselin ihmisiä, jotka kiirehtivät jonnekin, ja mietin, kuinka moni heistä kantaa mukanaan samaa tunnetta. Että elämä ei ole enää oma. Että roolit, odotukset ja velvollisuudet ovat vieneet tilan hengittää.
Minä haluan olla oman elämäni kuningatar. Haluan päättää, mihin suuntaan kuljen. Haluan rakentaa arkeni niin, että siinä on tilaa ilolle, rauhalle, luovuudelle. En halua enää elää jonkun toisen ehdoilla – en rakkauden nimissä, en pelon takia, en lapsen vuoksi. Lapseni ansaitsee nähdä äidin, joka seisoo omilla jaloillaan. Joka uskaltaa olla vapaa.
Vapaus ei tarkoita yksinäisyyttä. Se tarkoittaa tilaa kasvaa. Tilaa hengittää. Tilaa olla minä. Ja tänään, juuri nyt, minä päätän, että se tila kuuluu minulle.
Ehkä se on vasta alku. Ehkä en vielä tiedä, miten kaikki tulee menemään. Mutta tiedän, että en enää suostu elämään pienemmäksi kuin olen.
Minä olen vahva. Minä olen arvokas. Minä olen oman elämäni kuningatar.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti