Tämän postauksen myötä revin vielä kertaalleen haavat auki, joita oon tässä viime aikoina yrittäny kursia kasaan ym. Joskus elämä ei vaan oo reilua, tai joutuu tekeen vaikeita & itsekkäitä päätöksiä. Tässä yks semmoinen.
Joitakin viikkoja sitten tein positiivisen raskaustestin neuvolassa. Menkat oli siis myöhässä, aattelin ensin että ne on stressistä johtuvaa, mutta ei. Ei kuulunu menkkoja, joten päätin teetättää testin neuvolassa. Jonkin aikaa mielessä oli, että mahdollisesti oon raskaana, mutta jotenki en halunnu uskoa sitä. Eihän mulla ollu vakituista parisuhdetta tai muuta vastaavaa.
Jo ennen kun tein raskaustestin, punnitsin vaihtoehtoja pitäisikö mahdollisesti vatsassani kasvavan sikiön, vaiko keskeyttää raskauden.. Tätä miettiessä valvoin monet illat ja itkin. En osannu päättää, vaikka mielessä olin jo alkamassa valmistautua tulevaan keskeytykseen. Vielä kuitenkaan en suostunu uskomaan, että oon raskaana yhen yön jutusta.
Pikkuhiljaa todellisuus alko kolkuttelemaan ja ääni väristen soitin aikaa terveyskeskukseen, jotta saisin lähetteen keskeytykseen. Tässä tilanteessa se kuitenkin oli paras vaihtoehto, vaikkakin itsekäs. Sain ajan aika nopeasti ja myös naistentautien poliklinikalle sain ajan nopeasti. Ensimmäisellä käyntikerralla lääkäri ultras (näin yhen ultrakuvan vahingossa..) ja tutki perusteellisesti, sekä sain jo yhden pillerin, joka lopetti istukan toimimisen ja pillereitä sain myös kotiin, jotta voisin lääkitä itseni sinä päivänä, kun koko homma saatetaan loppuun. Hoitaja, joka valmisteli mua tulevaan oli ihanan empaattinen ja kerto tarkkaan, mitä tulee tapahtumaan ja vaiheet, jotka käyn läpi. Raskain, mutta helpottunein mielin lähin kotiin. Ensimmäisen pillerin jälkeen ei mitään voinut enää peruuttaa, sillä ko. pilleri sai aikaan niin suuria vaurioita.
Päivä jollon raskaus lopulta päätettiin oli pitkä. Ensimmäiset liukkaat kelitkin sattu juuri sille päivälle. Heti aamulla otin saamani pillerit ja olin kivuton. Yritin olla reipas, vaikka sisintä koski ja tuska alko hiipiä takaraivoon jyskyttämään. Ajoin vielä aamulla ite poliklinikalle ja jätin sen jälkeen Rasmuksen äitini hellään hoitoon. Ilmottautumisen jälkeen odotin ja odotin, kunnes hoitaja pyysi minut sisään. Hän kyseli, miten oon voinu ja onko kipuja. Ja kirjasi ylös. Sen jälkeen taas odotin. Ootin ehkä pari tuntia kun hoitaja tuli kysymään, joko vuoto alkoi. Ja vastasin ei. Sain lisää pillereitä ja lähdin niitä ottamaan, kun matkalla vessaan tunsin kuinka jotain lorahti. Ja vuoto alkoi. Joten pillerit jätin ottamatta. Taas odotin. Olin odottanut lähemmäs 4h, kun lääkäri tarkasti ultralla tilanteen. Sikiö oli vielä kohdussa,vaikka vuotoa olikin runsasta. Lisää pillereitä ja taas odottamaan. Yritin olla paljon liikkeellä, jotta vuoto olisi koko ajan runsasta ja pääsisin kotiin. Viime hetkellä ennen kun poliklinikka meni kiinni mut vielä kerran ultrattiin. Sikiö oli syntynyt, mutta muuta materiaalia oli vielä sen verran paljon, jotta mun oli jäätävä vielä osastolle tarkkailuun joksikin aikaa. Ihana työkaveri tuli osastolle pitämään mulle seuraa. Olin jo niin tylsistynyt, että en olis enää jaksanu yksin nököttää. Loppuaika meni nopeasti, kun oli seuraa. Alkuillasta pääsin onneksi kotiin, kun raskausmateriaalit oli melkein kaikki poistunut.
Kotiin päästyä olo oli kirjaimellisesti tyhjä. Nukkumaan mennessä päivän tapahtumat tuli mieleen ja itkukin tuli, vaikka vieressäni köllötteli ihana pieni poikani.
Onneksi tämän tapahtuneen keskellä mulla on ollut tukijoita, jotka ymmärsi mun tilanteen, miksen pitäny toista lasta. Moni ei varmasti ois ymmärtäny. Päätös ei ollu mikään helppo, pikemminkin elämäni vaikein. En olisi koskaan uskonut, että joudun päättämään tällaisia asioita.
