Tämä postaus on jatkoa edelliseen postaukseen.
Ehdin siis viettämään aikaa tinderissä ja badoossa ehkä n. viikon verran. Muistan, kun selasin tinderiä läpi ja juttelin ihmisten kanssa. Mitkään match:t tai juttelut eivät oikein mihinkään johtaneet. Ymmärrykseni siitä, miksi minä EN deittaile suomalaisia miehiä kasvoi ja vahvistuis. Voi tsiisus, minkälaisia viestejä sieltä tuli. Piti olla tietyn näköinen ja tietynlainen. Multa kysyttiin mm. lääkelistaa ja mua varmaan pidettiin jotenkin epätoivoisena. Sellainen olo mulle tuli. Tinderi oli täynnä seksiä vinkuvia epätoivoisia miehiä, joille ei meinannut mennä perille, että ei on ei.
Sattumalta (kohtalollakin oli varmasti osuutta asiaan) tinderissä tuli vastaan nykyisen mieheni profiili. Profiilia katsellessa muistan, kun kysyin esikoisen mielipidettä (hän tykkäs selata tinderiä äitin kaverina 😅). Esikoinen sanoi ensin ei. Jäin kuitenkin tuijottamaan profiilikuvaa ja katsoin hänen taustaansa. Samalla mielessä ajattelin "voi ei, taas turkkilainen"... Mutta silti hoin itselleni "ryhdistäydy nainen! se joko ottaa tai antaa, et voi tietää ellet katso tätä korttia". Meni päivä tai kaksi ennen kun match tuli mieheltä. Samantien viesti ja siitäpä se viestittely alkoi. Aika nopeasti vaihdettiin numeroita, jottei tarvitse tinderiä kytätä koko aikaa. Ensimmäisistä kirjoituksista meni vajaa viikko, kun mies tuli käymään luonani. Sillä tiellä ollaan edelleen. Kaikki vaan loksahti paikoilleen ja oli jotenkin helppoa olla ja puhua. Sain olla oma itseni. Mies hyväksyi minut juuri tällaisena, kuin olen.
Elettiin parisen kuukautta etäsuhteessa, kunnes löysin töitä miehen kaupungista. Kasattiin lasten kanssa taas elämä laatikoihin ja säkkeihin ja muuttopuuhiin. Löydettiin törkeän kallis kerrostalokolmio, jossa asuttiin reilu vuosi.
Yhteinen lapsemme syntyi juuri tuolla, olen siis jokaisen lapseni synnyttänyt eri kaupungeissa.
Vaikka Lapissa oli ihanaa, täytyy myöntää, että podin koti-ikävää Ouluun. Oikeastaan ehkä kaipasin eniten toimivaa joukkoliikennettä. Lapissa meidän ohi meni kerran tunnissa bussi, kesällä ei ollenkaan. Olin vähän jumissa kotona, kun joka päivä ei viitsinyt keskustaan kävellä. Oli sinne sellainen matka. Myös mieheni ex saattoi vaikuttaa siihen, etten tuntenut oloani niin rennoksi..
Elämä on melkoisessa muutoksessa ollut siis ja edelleen jatkuu.
Tammikuussa aloitin opiskelut sen sijaan, että olisin palannut päivätöihin takaisin äitiyslomalta. Aloin näkemään unia töistä, eivät olleet kivoja unia. Muutenkin ajatus oli kytenyt pidemmän aikaa mielessä vaihtaa alaa. Luonnollisinta alan vaihtamiselle oli nyt, kun äitiysloma oli lopuillaan ja piti keksiä, mitä alkaa tekemään. Mun piti siis ensin jäähä vielä täksi kevääksi kotiin ja tehä keikkaa työpaikalleni, mutta sainkin opiskelupaikan joka oli enemmän, kuin lottovoitto. Kävi vielä niin hyvä tuuri, että työharjoittelupaikkaa etsiessä sainkin palkallisen harjoittelun. Teen siis kesällä kesätöitä, sekä suoritan työharjoitteluni oppisopimuksella. Odotan kesää jo!
Voisinko todeta tähän loppuun aika kliseisesti, että elämä kantaa. Kun muutoksen tielle on lähtenyt, on niitä lisää luvassa lähitulevaisuudessakin. Oikeastaan tuntuu nyt siltä, että olen matkalla sinne, mistä aina olen haaveillut, mutta mitä en vielä joitakin vuosia sitten uskaltanut alkaa toteuttamaan. Nyt antaa uusien tuulien puhaltaa.
Aikansa kutakin, sano pässi kun päätä leikattiin. - tämä lausahdus kuului mummoni suusta, kun hänelle tuli muistisairaus. Lähes joka toinen lause oli edellä mainittu lause. Mutta toisaalta sekin on aivan totta. Aika aikaansa kutakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti