Rasmuksella olisi alkanut myös tänään isä-viikonloppu, mutta kuinka kävikään. Eilen alkoi tekstiviestien piippailu isä-ihmiseltä, jossa hän kertoi ettei hänellä ole yöpaikkaa meidän kotikaupungin lähellä, jossa asutaan. Kun utelin, että miten hänen veljensä luona? (asuu n. 30km:n päässä), niin tuli vastaus "ei sinnekään varmaan pääse yöksi. tuun kattomaan poikaa lauantaina tai sunnuntaina jos ootte kotona". Sana varmaan takertu kyllä muhun rajusti. Alko tuntumaan, ettei toinen edes ole kysynyt veljeltään asiasta, vaikka perheneuvolassa tämä asia sovittiin jo toukokuun lopussa. Miksi näin?
Kun myöhemmin iltapäivällä pyysin isä-ihmistä ilmoittamaan minulle tarkan päivän milloin on tulossa sain vastaukseksi "tuun sunnuntaina kattomaan Rasmusta, jos teille sopii? Joudun lauantaina koko päivän päivystämään merellä". Jos ja jos, hittoon jossittelut! Vastasin kuitenkin sen käyvän, kunhan pitää sanansa sillä Rasmus on ootellut koko viikon, että pääsee isän kanssa viettämään aikaa. Ja ei, ei puhettakaan että isä-ihminen olisi kertaakaan kuluneella viikolla kysynyt poikansa kuulumisia. Ei, vaikka ollaan muista asioista viestitelty ja tästä tapaamisesta, niin ei. No, mitäs tuosta jos ei kuulumiset kiinnosta.
Tänään taas asioiden todellinen laita tuli ilmi. Jälleen kerran facebook kertoi sen. (minä en hänen kaveri ole, mutta monet minun kavereista ovat ja he valaisevat minua asioista).. Isä-ihminen oli puoli kahden jälkeen päivällä kirjoittanut tänne suosittuun naamakirjaan olevansa terassilla oluella ja pelaamassa korttia. Puoli kahdelta jo, hmm. Ja viikko sitten ei työn takia ei päässyt lähtemään poikaansa hakemaan, kuin vasta kolmelta päivällä, jonka vuoksi oli myöhässä. Ristiriitaista, niin ristiriitaista.
Tulee vain tunne, mitä isä-ihmisen päässä liikkuu? Mitkä ovat hänen elämänsä arvot? Mitä hänelle merkitsee isyys ja isä-poika suhde? Onko viikonloput pojan kanssa pakkopullaa? Miksi, oi miksi täytyy valehdella kerta toisensa jälkeen?
:(
VastaaPoistaToi on niin ikävää ja oikeasti vois vähän miettiä miltä pojasta tuntuu, kun ensin luvataan ja sitten ei tullakaan. Miettii omaakin lapsuutta, että aina luvattiin jotain ja sitten sitä lupausta ei pidetykään. Kyllä siitä tuli tosi paha mieli. Ja kyllä nykyäänkin vaikka on jo aikuinen, ne lupausten pitämiset on tärkeitä ja tulee paha mieli jos joku ei pidäkään lupaustaan.
Eilen just mietin, että lapsena lapsien piti pitää aikuisille tehdyt lupaukset, ja toki sai arestia jos ei pitänyt lupausta. Mutta tuntui, että aikuisten ei taas täytynyt pitää lapsille lupaamia asioita.
Mä ymmärrän sen, että aikuiset on esimerkiksi työpäivän jälkeen väsyneitä ettei välttämättä jaksa lähteä vaikka shoppailemaan vaikka on luvattu, mutta silloin ei pitäisi luvata mitään. Ja valehtelu ei ole kyllä yhtään oikein.
Puhut aivan asiaa. Lapsena lupausten rikkomiset tuntu kyllä ylivoimasilta, joten oon koittanu piettää omalle lapselle antamani lupaukset. Vaikka toki ne vielä 3-vuotiaalla unohtuu ja näin, mutta kuitenkin.
PoistaNiinpä, sen tosiaan ymmärrän että aina ei lupauksia välttämättä voi pitää ja joskus tulee esteitä ettei pääse vaikka johonkin paikkaan mihin on luvannut. Mutta se, että jatkuvasti peruu ja yleensä juuri sen takia, että pääsee esimerkiksi baariin tai kavereiden luokse vaikka olisi pitänyt mennä omaa lasta katsomaan tai ottaa oma lapsi hoitoon, en oikein ymmärrä. Ja sitten vielä sanotaan, että tärkeysjärjestys ensin vaikka lapsen pitäis olla siellä tärkeysjärjestyksessä se ensimmäinen. Ja pitää vielä valehdella tai kierrellä miksi ei voi ottaa lasta hoitoon.
Poista