Matka äidiksi ja äidinrakkaus

Huomasin eräällä äiti-foorumilla aiheesta ketjun. Sinne en osannu sanoiksi pukea heti omaa kasvua äidiksi/äidin rakkautta. Joten päätin antaa olla. Mutta, kuitenkin asia jäi takaraivoon kolkuttelemaan ja aloin eilen illalla miettiä asiaa tosissani. Koitan pukea oman kokemukseni sanoiksi (siitä voi tulla vaikeaa, mutta yritän ainakin)..

Syksyllä -09, kun sain tietää raskaudesta olin ensin järkyttyny. Päässä pyöri kaikenlaiset ajatukset yms. oonko valmis äidiksi vai en. Miten pärjätään ja mitä kaikkea pittää vauvalle hankkia jne. Ensimmäinen neuvolakäynti tuntu uskomattomalta, mielessä pyöri vain, kuinka sisällä kasvaa uusi elämä. Ei voinu heti käsittää asiaa todeksi, kun ei liikettä tms. tuntunu ensimmäisiin kuukausiin. 

Jonkin aikaa sulateltuani asiaa, aloin sisäistää asian todeksi, mahan kasvaessa ja liikkeitä tuntiessa. Pelko hiipi välillä takaraivoon ja useat kysymykset pyöri mielessä - entä jos vauva ei oo terve? miten jaksan yösyötöt -ja valvomiset? 

Kuitenkin olin raskausaikana hieman huoleton heikki vielä. Seurasin keskustelupalstoja ja hain vertaistukea mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Keskustelupalstoja selatessa huomasin, kuinka monet äidiksi tulevat olivat jotenkin "herkkiä", jos vauva ei vatsassa liikkunu tuntiin niin ja niin monta liikettä. Ite en jotenkin osannu liikkeitä laskea/pelätä. Luotin vaistomaisesti siihen, että vauvalla on kaikki kunnossa. Olihan neuvolassa sanottu niin ja ultrissakaan ei näkyny mitään poikkeavaa. 

Toukokuussa, kun jäin sijaisuudesta äitiyslomalle aloin tosissani oottaa, millon vauva syntyy. Siinä vaiheessa alko todellisuus jyskyttää päässä - se on kohta totta! Päässä pyöri mielikuvia, kuinka vaunuilen koiran kanssa päivittäin pitkiä lenkkejä, kuinka tutustuisin omaan lapseeni rauhassa. Mutta, vaikka laskettuun aikaan oli n. kuukausi, oli olo vieläkin epätodellinen - ei voi olla totta, tää on jotaki unta, josta herään ja huomaan, ettei minusta äitiä tullutkaan.

Synnärillä oottaessa, millon synnytys käynnistyy alkoi kaikki olla todentuntuista. Sillon ootin, millon pääsisin "kärsimyksistä", sillä helteet oli tulossa ja halusin isosta mahasta eroon, pienen käärön viereen ja opettelemaan vauva-arkea. Kuitenkin synnytyksen koittaessa makasin salissa reilu 9h kipujen kanssa. Usko meinasi loppua, kun vessaankin piti mennä kätilön ja Tanen avustamana (letkuja meni sieltä ja täältä). Sitten, kun pääsin tosi toimiin ja poika oli syntyny, oli mahtavaa saaha poika heti syliin. Kätilö ootti, millon poika rääkäsee. Ite en osannu ottaa stressiä siitä rääkäsystä, sillä ei siskonikaa syntymän jälkeen ollu heti huutanu, aivastanu vain. 

Osastolla katselin tuota pientä ihmettä, en osannu nukkua heti, vaikka olisi pitäny. 

Mun kohdalla äidin rakkaus alko kehittyä kunnolla vasta sitten, kun päästiin sairaalasta kotiin. (Sairaalassa pelkäsin, että jos hoitajat viekin vauvan pois multa). Kotona, kun sain tutustua poikaani rauhassa huomasin nopeasti, kuinka olin kiintyny poikaan. Tuntu aivan kauhialta jättää poika hetkeksi, että kävi esim. suihkussa. Ensimmäisinä päivinä/viikkoina en osannu nukkua kotona lainkaan, sitä vain katseli tuota pientä ihmettä ja päässä pyöri kaikenlaiset ajatukset - kuinka onnellinen oon tuosta pienestä pojasta. Ja kuinka kaunis voikaan olla vauva, kun se nukkuu. Niin oli pieni ja hentonen poika alkutaipaleella. 

Mamma ja vahti ihmettelemässä pientä hurmuria.

 Nyt, kun poika on pian 7kk, nään välillä painajaisia, kuinka unohdan poikani johonkin tai poika viedään minulta pois. 6kk neuvolassa takaraivoon jäi jyskyttämään terkan sanat: pääasia, että poika saa ruokaa, turvaa ja rakkautta. Mieleen tuli vain, pitääkö terkka mua jotenkin huonona äitinä? Vai epäileekö se jotain? Kaikkea edellä mainittuja poika saa yllinkyllin. En vois kuvitellakkaa, että jättäisin oman lapseni heitteille! Taikka menettäisin lapseni turvattomuuden takia. Rakkaus ja tunneside lapseen on kehittyny niin paljon, että välillä kärsin jopa huonosta omasta tunnosta, kun vien lapsen mummolaan tunniksi/pariksi hoitoon, jos on esim. lääkärissä tms. käyntiä.

Kaikesta näistä tunteista yms. oon onnellinen pienen pojan äiti. Lapsen saaminen oli juuri sitä, mistä olin salaa haaveillu. Nyt kun seuraan pojan ja koiran touhuja huomaan olevani erittäin onnellinen näistä kahdesta. Kunhan poika vielä vähän kasvaa ja alkaa liikkumaan enemmän, tulee koirasta ja pojasta varmasti semmonen parivaljakko, joitten touhuille saa nauraa.