Heipparallaa

Joskus on pysähdyttävä miettimään elämää.
Mitä oikeasti haluaa elämältä? Minkälaista elämää haluat elää? Yksin? Parisuhteessa?
Olen aina ollut sitä mieltä, että elämä on täynnä valintoja. Niin se onkin. Jotkut tekevät huonoja valintoja ja oppivat kantapään kautta. Toiset taas menevät sieltä mistä aita on matalin ja eivät ole tyytyväisiä elämään. On myös ihmisiä, jotka tekevät samat asiat samassa järjestyksessä päivästä toiseen, tylsistyvät kotona ja ovat kyllästyneitä elämään.

Viime aikoina on tullut paljonkin pohdittua elämää, ihan kaikinpuolin. Luulin löytäneeni loppuelämän rakkauden, ulkomaalaisesta miehestä. Suhde eteni aika vauhdilla, pian käytiin maistraatissa ja seuraavana päivänä haettiin miehen tavarat luokseni. (ennen sitä olin muuttanut isompaan asuntoon, jossa on pojallekin oma huone). Pian kaiken tämän jälkeen alkoi arki, joka sujui hyvin. Miehelläkin oli työ, pitkiä päiviä hän teki mutta työtä kuitenkin. Kunnioitin miestä ja yritin olla kaikinpuolin hyvä vaimo. Mies etsimällä etsi (tai siltä tuntui) virheitä minusta. Aloitti riidan pienestä. Sanoi kotiamme likaiseksi. (lapsi+koira, mutta aina ollut perussiisti koti). Yritti ajaa itsetuntoni matalalle. En saanut kulkea missään yksin, aluksi. Pidin puhelimeni äänettömällä, sillä inhosin kuinka hän alkoi nalkuttaa heti jos jokin kaverini laittoi viestiä/soitti. Minun ei olisi saanut pitää kavereihin yhteyttä. Minun olisi pitänyt lopettaa Facebookin, Twitterin ym. käyttäminen. Olin valehtelija, epänormaali, itsekäs, lumppu. Eikä hän omien sanojen mukaan voinut luottaa minuun. Ja lapset, lapset ei kuulemma tullut kuuloonkaan kun olin niin vaikea ja lapsellinen, sekä en voinut hyväksyä hänen erilaista uskontoa.

Ihmiset, jotka tuntevat voinevat kertoa, kuulostaako minulta? Olenko tosiaankin tällainen, kun mies antoi ymmärtää?

Mietin, millainen aviomies voi sanoa vaimolleen niinkin pahoja asioita, kuin hän minulle (kaikkea en julkisesti viitsi kirjoittaa, mitä kaikkea hän minulle) sanoi. Tietääkö mies mitä rakkaus on? Onko miehellä taipumus narsismiin? Kulttuurieroja? Uskonto? Oloni oli riittämätön.

Itkin enemmän kuin viimeiseen kolmeen vuoteen. Mutta ei, hän ei halunnut nähdä kun itkin. Minun piti hänen edessään peittää tunteeni. Ei, en voi tukahduttaa tunteitani jos toinen on satuttanut. Sanoin sen myös ääneen.


Tänään minulla on tunne, hyvä tunne. Ehkä tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä? Selaan vuokra-asuntoja, vain minulle ja pojalleni. Jotenkin minusta tuntuu, etten jaksaa enään stressata millä päällä mies tulee töistä. Hän sanoi sanoi, ettei hän enään välitä avioliitostamme. Hän haluaa vain elää. Elää yhdessä. En jaksa enään puhua asioista, kun tulee riita ja lopulta minä olen idiootti kun aloitin riidan. Miksi jäisin tähän? Jos en voi olla oma itseni, ehkä on parempi olla vain lapsen kanssa. Vaikka huono äiti olenkin, niin kuin Hän sanoi. 

Nyt tämäkin asia on "ääneen" sanottu.

Kiitos ja anteeksi.